Raskasta

Mä en ole kirjoittanut moneen päivään, koska se on vain ollut liian tuskallinen ajatus. Kirjoittaa ja käsitellä näitä asioita, joita elämä on nyt tuonut eteen.

Isäni on nyt siinä tilanteessa, että kunto huononeen koko ajan rajulla tavalla ja edessä on leikkaus,
josta selviytymisprosentti on todella pieni. Olen itkenyt ja surrut tätä kohtaloa viimeisen viikon. Ihminen käsittelee elämänsä kriisejä tietyn kaavan mukaisesti:
1. Shokki ja epäusko
2. Kieltäminen
3. Kaupankäynti
4. Syyllisyys
5. Viha
6. Masennus
7. Hyväksyminen ja toivo
Mä olen edennyt näitä portaita ykkösestä seiskaan aika menestyksekkäästi. Tajusin olevani osa prosessia siinä kohtaa, kun mietin, että jos isäni annetaan elää, niin minä voin kyllä alkaa tekemään koko ihmiskuntaa hyödyttävää työtä. Kaupankäynti. Siinä mä olen hyvä: "jos mun nyt annetaan selvitä tästä tilanteesta, niin annan joka kuukausi rahaa hyväntekeväisyyteen tästä eteenpäin..." Harmi kun kohtaloaan ei voi ostaa.

Jotenkin mä uskon siihen, että meidän tietä ohjaa joku/jokin. Mä ryhdyin tutkimaan näitä tuonpuoleiseen liittyviä juttuja viime syksynä, ensimmäinen kirja, jonka lainasin taisi olla Kuoleman porteilla. Tahtoisin uskoa, että minua alettiin valmistelemaan tätä hetkeä ja nyt seuraavaksi tulevia hetkiä varten. Muutenkin olen huomannut tiettyjä sattumuksia, jotka luultavammin eivät ole sattumaa ollenkaan. Viime syksynä kohtasin uudelleen erään naisen, jonka kanssa olin ollut tuttu muutama vuosi sitten. Hänen isänsä menehtyi syksyllä ja nyt tämä nainen on yksi tukipilarini. Uudelleentapaamisemme oli todella sattumankauppaa (vai oliko?)

Yhden ystäväni isä sairastaa aivojen rappeumatautia, ja minä luin juuri kirjan, joka käsittelee aivojen yliluonnollisia toimintoja (ovatko nämä asiat alkuunkaan yliluonnollisia, vai olemmeko me vain nimenneet ne sellaisiksi?) Luin tämän kirjan siis jo ennen ennenkuin tiesin hänen isänsä sairaudesta. Kun hän kertoi siitä, tiesin heti, että hänen pitää lukea se kirja. Ja minäkin olin valinnut kirjan kirjaston hyllystä summamutikassa.

Ajattelin, että minun pitää ehkä unohtaa sattuma hetkeksi ja tarkkailla kohtaloa.

"Älköön sinulla olko pahointekeviä ystävinä eikä alhaismielisiä: hanki ystäviksesi hyveellisiä, ihmisten parhaita." -Dhammapada-

91,4 kg

Tuo on siis maanantain aamutulos. Hitaasti ja varmasti siirrytään sitten seuraavaksi alle 90 kilon. Se on niin lähellä, mutta niin kaukana. Tämä liikkumattomuus ei ainakaan auta asiaa. Nytkin olen niin loppu työpäivän jälkeen, että taitaa jäädä haaveeksi. Ja sitten taas toisaalta, mä tiedän oikein hyvin, että juuri liikunta piristäisi. Mutta ei ole kyllä nyt yhtään sellainen olo, että tekisi mieli jumpata/juosta/crosstrainata tai mitään.
Vähän flunssainen olo.

Pääasia tässä kohtaa, että pysyn ruokavalion osalta aisoissa. Babysteps.

Olin taas illalla hetken mietteissäni ja mietin tämän elämän haurautta. Tuli mieleen yhdestä Yön biisin lause: "Niin mitättömästä voi kaikki sirpaleiksi sälähtää.." Ihmisen elämä voi olla ohi tuosta vain, hetkessä, sadasosasekunnissa. Miksi me emme elä elämäämme niinkuin jokainen hetki olisi viimeinen? Miksi koko maapallo pöyrii ja hyörii omissa menoissaan, vaikka olemme koko ajan veitsenterällä?

Ja sitten taas toisaalta. Jos me kaikki eläisimme tiedostaen sen seikan, että elämä voi olla ohi koska vain,
niin maapallohan olisi kaoottinen paikka elää. Kaikki vain toteuttaisivat omia haaveitaan ja eläisivät ilman huolta huomisesta....

Matka jatkuu...

91,0 kg

Huomisesta aamusta lähtien siirryn viikkopunnituksiin.

Nyt ei varsinaisesti ole mitään kirjoitettavaa. Ilma oli tänään uskomattoman kaunis
ja tuntui lämpimältä ja keväiseltä. Näiden päivien avulla me suomalaiset jaksamme pitkän ja pimeän talven läpi. Ajelin noin 120 km autolla ja se oli mukavaa, kun tiet olivat kuivat ja asfaltti näkyvillä. Kevät on mahtava vuodenaika, toivottavasti se käynnistyy pian jo kunnolla!

Laihduttaminen on nyt taas suht helppoa, se liikunnan aloittaminen on edelleen vaiheessa.

"Nouse! älä ole laiska! Seuraa hyveen lakia! Hyveellinen asuu autuudessa tässä maailmassa ja seuraavassa!"
-Dhammapada-

91,4 kg

Nautin eilen suhteellisen hyvästä itsehillinnästä. Suhteellisen hyvä tarkoittaa sitä, että en syönyt paljon yli 1200 kcal. Sokeria valitettavasti taas vähäsen (teessä ja Marie-kekseinä, muutama M&M-karkki).
Mutta luettuani Talousuutisten artikkelin: Miksi meille syötetään tälläistä roskaa? ,
päätin taas, että sokeri on parempi asia kuin makeutusaineet. Kohtuus kaikessa,
se minun pitää oppia!

Liikunta. Koko viikon olen suunnitellut tekeväni jotain, mutta en ole saanut aikaiseksi. Tänään siihen tulee muutos. Aion zumbata 40 min. ohjelman. Viime kerrasta onkin jo varmaan kolme kuukautta.
Mä olen täydellisen on off -ihminen liikunnan suhteen. Joko liikun 4-5 kertaa viikossa, tai en yhtään.
Toivon saavani tuon maanisen kauden nyt päälle, että huhtikuun puolessa välissä kehtaisi mennä uimaan
lomareissulla. :)

Minulla onkin tavoitteita:
paino 88 kg 19.3. mennessä
paino 84 kg 15.4. mennessä
paino 80 kg 1.6. mennessä

"Hyvä on kesyttää mieltään, joka on aina epävakainen ja työläästi pidätettävissä, halujensa jälkeen syöksyvä; kesytetty mieli tuottaa onnea."
-Dhammapada-

91,8 kg

Vhh-kuuri on nyt ohi. Se, että käytän sanaa kuuri, kertoo jo kaiken. En pysty elämään vähähiilarisesti. Hyvähiilarisesti kyllä, vhh ei onnistu. Täytän siis ruokapäiväkirjaa ja pyrin valitsemaan hyviä hiilihydraatteja, hyviä rasvoja, mahdollisimman vähän sokeria ja kalorit 1200/pvä. Liikunnalla voi sitten ansaita lisää kaloreita,
mutta max. 700 kcal/vko.

Isäni on sairastanut viimeiset 15 vuotta sairautta, joka murentaa sisäelimet hiljalleen. Jossain vaiheessa eteen tulee myös leikkaus, johon liittyy valtavat riskit. En edes uskalla miettiä millaista olisi odottaa leikkauksen ajan tietoa siitä, että selvisikö isäni vai ei. Järkevästi ajatellen olisi hyvä miettiä sitäkin asiaa, että yleensä vanhemmat kuolevat ennen lapsiaan. Siihen en kuitenkaan pysty. Omaa kuolemaani pystyn käsittelemään, mutta en kenenkään läheiseni. Äskeinen lause on ehkä silti vain osittain totta. Ymmärrän kyllä, että
luonnon kiertokulku toivottavasti vie minut ensin ja sitten vasta lapseni, mutta jotenkin sitä tahtoisi olla lastensa tukena ikuisesti.

Tänään keskustelin ystäväni kanssa hetken tästä elämästä. Olemme molemmat samaa mieltä siitä, että tämä ylenpalttinen tarve ymmärtää kaikki, käsitellä kaikki rationaalisesti, se on rasittavaa! Olen kateellinen uskoville, heidän tiensä on selkeä, kaikkeen löytyy selitys. Toki moneen asiaan selitys on se, että ihminen ei ymmärrä Jumalan tekoja. Mutta silti, selitys sekin. Voi, jos voisi tietää oman kohtalonsa.
Kiehtovin uusi teoria, josta olen lähiaikoina lukenut on ns. lähetin-vastaanotin -teoria. Sen mukaan ihmisen aivot eivät tuota tietoisuutta, vaan toimivat vain vastaanottimena. Tietoisuus tulee jostain muualta.

Niin tai näin, maailma on niin paljon muutakin kuin se todellisuus minkä me pienillä aivoillamme käsitämme. Minä en esimerkiksi voi ymmärtää sitä, että miksi meillä on tietoisuus kuolemasta, jos se ei hyödytä evoluutiota millään tavalla. Eikö meille olisi voinut kehittyä vain itsesuojeluvaisto, miksi meidän pitää käsittää kuolevamme tai ajatella, että kuoleman jälkeen ei seuraa mitään. Mikä tarkoitus tietoisuudella on?

Tässä miettiessäni näitä ikuisuuskysymyksiä voin ainakin yrittää elää oikein. Tai tehdä parhaani yrittääkseni elää oikein. :)

"Hyveen seuraaja on onnellinen tässä maailmassa ja hän on onnellinen seuraavassa; hän on onnellinen kummassakin. Hän on onnellinen ajatellessaan mitä hyvää hän on tehnyt; hän on vielä onnellisempi käydessään hyvää tietä."

-Dhammapada-

92,2 kg

Mä katsoin eilen todella mielenkiintoisen dokumentin FST 5:ltä. Se kertoi Alabamassa sijaitsevan W.E. Donaldssonin vankilan vankiryhmästä, jotka pääsivät kokeilemaan Vipassana-meditaatiota osana korjaavaa prosessia. Vangit olivat suurimmaksi osaksi murhaajia, ryöstäjiä tai molempia. Usealla, jos ei jokaisella, oli menneisyydessään rikostensa lisäksi jotain käsiteltävää. Yhden tytär oli kuollut ehkä 4-5 vuotiaana pudottuaan leikkitelineestä päälleen. Yksi kertoi puukottaneensa kaupan myyjän, koska ei hallinut itseään.

Vangit kävivät läpi kymmenenpäiväisen Vipassana-kurssin, jonka aikana he sitoutuivat mm. ylevään hiljaisuuteen. Koko kymmenen päivää vietettiin hiljaisuudessa, meditoiden kymmenen tuntia päivässä.
Tämän kurssin jälkeen vangit pystyivät paremmin käsittelemään aiemman elämänsä traumoja ja tapahtumia ja osasivat käyttää oppimaansa tyyneyttä myös uusissa tilanteissa.

Suomessakin järjestetään Vipassana-kursseja satunnaisesti. Jotenkin ajatus kymmenestä hiljaisuuden ja syvän tietoisuuden päivästä kiehtoo suunnattomasti. Toivottavasti pääsen joskus vielä osallistumaan.

Mun elämääni hallitsee tällä hetkellä perheen lisäksi kaksi asiaa: henkinen kehitys ja laihduttaminen. Jotenkin ristiriitaista ja sitten taas toisaalta sopusointuista. Ruumis on ihmisen temppeli. Tämä temppeli on nyt ylipainoinen ja huonokuntoinen. Pitää korjata tämä asia.