Raskasta

Mä en ole kirjoittanut moneen päivään, koska se on vain ollut liian tuskallinen ajatus. Kirjoittaa ja käsitellä näitä asioita, joita elämä on nyt tuonut eteen.

Isäni on nyt siinä tilanteessa, että kunto huononeen koko ajan rajulla tavalla ja edessä on leikkaus,
josta selviytymisprosentti on todella pieni. Olen itkenyt ja surrut tätä kohtaloa viimeisen viikon. Ihminen käsittelee elämänsä kriisejä tietyn kaavan mukaisesti:
1. Shokki ja epäusko
2. Kieltäminen
3. Kaupankäynti
4. Syyllisyys
5. Viha
6. Masennus
7. Hyväksyminen ja toivo
Mä olen edennyt näitä portaita ykkösestä seiskaan aika menestyksekkäästi. Tajusin olevani osa prosessia siinä kohtaa, kun mietin, että jos isäni annetaan elää, niin minä voin kyllä alkaa tekemään koko ihmiskuntaa hyödyttävää työtä. Kaupankäynti. Siinä mä olen hyvä: "jos mun nyt annetaan selvitä tästä tilanteesta, niin annan joka kuukausi rahaa hyväntekeväisyyteen tästä eteenpäin..." Harmi kun kohtaloaan ei voi ostaa.

Jotenkin mä uskon siihen, että meidän tietä ohjaa joku/jokin. Mä ryhdyin tutkimaan näitä tuonpuoleiseen liittyviä juttuja viime syksynä, ensimmäinen kirja, jonka lainasin taisi olla Kuoleman porteilla. Tahtoisin uskoa, että minua alettiin valmistelemaan tätä hetkeä ja nyt seuraavaksi tulevia hetkiä varten. Muutenkin olen huomannut tiettyjä sattumuksia, jotka luultavammin eivät ole sattumaa ollenkaan. Viime syksynä kohtasin uudelleen erään naisen, jonka kanssa olin ollut tuttu muutama vuosi sitten. Hänen isänsä menehtyi syksyllä ja nyt tämä nainen on yksi tukipilarini. Uudelleentapaamisemme oli todella sattumankauppaa (vai oliko?)

Yhden ystäväni isä sairastaa aivojen rappeumatautia, ja minä luin juuri kirjan, joka käsittelee aivojen yliluonnollisia toimintoja (ovatko nämä asiat alkuunkaan yliluonnollisia, vai olemmeko me vain nimenneet ne sellaisiksi?) Luin tämän kirjan siis jo ennen ennenkuin tiesin hänen isänsä sairaudesta. Kun hän kertoi siitä, tiesin heti, että hänen pitää lukea se kirja. Ja minäkin olin valinnut kirjan kirjaston hyllystä summamutikassa.

Ajattelin, että minun pitää ehkä unohtaa sattuma hetkeksi ja tarkkailla kohtaloa.

"Älköön sinulla olko pahointekeviä ystävinä eikä alhaismielisiä: hanki ystäviksesi hyveellisiä, ihmisten parhaita." -Dhammapada-

91,4 kg

Tuo on siis maanantain aamutulos. Hitaasti ja varmasti siirrytään sitten seuraavaksi alle 90 kilon. Se on niin lähellä, mutta niin kaukana. Tämä liikkumattomuus ei ainakaan auta asiaa. Nytkin olen niin loppu työpäivän jälkeen, että taitaa jäädä haaveeksi. Ja sitten taas toisaalta, mä tiedän oikein hyvin, että juuri liikunta piristäisi. Mutta ei ole kyllä nyt yhtään sellainen olo, että tekisi mieli jumpata/juosta/crosstrainata tai mitään.
Vähän flunssainen olo.

Pääasia tässä kohtaa, että pysyn ruokavalion osalta aisoissa. Babysteps.

Olin taas illalla hetken mietteissäni ja mietin tämän elämän haurautta. Tuli mieleen yhdestä Yön biisin lause: "Niin mitättömästä voi kaikki sirpaleiksi sälähtää.." Ihmisen elämä voi olla ohi tuosta vain, hetkessä, sadasosasekunnissa. Miksi me emme elä elämäämme niinkuin jokainen hetki olisi viimeinen? Miksi koko maapallo pöyrii ja hyörii omissa menoissaan, vaikka olemme koko ajan veitsenterällä?

Ja sitten taas toisaalta. Jos me kaikki eläisimme tiedostaen sen seikan, että elämä voi olla ohi koska vain,
niin maapallohan olisi kaoottinen paikka elää. Kaikki vain toteuttaisivat omia haaveitaan ja eläisivät ilman huolta huomisesta....

Matka jatkuu...